Psykologipäivät vai psykologin päivä
Tässä psykologipäivien antia sulatellessa ja arkeen rantautuessa istahdan pohtimaan sitä miksi olen psykologi ja mitä kaikkea psykologipäivät toivat mieleeni. Heti päivän alussa auringon säteet löysivät tiensä Pohjois-Savoon. Jo se piristi mieltä kivasti.
Muistelen että aikoinaan minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla psykologiksi ja millään en muista mikä oli ensikipinä asiaan. Määrätietoisesti ainoa vaihtoehto mielessä suuntasin kohti pääsykokeita pariinkin kertaan, koska kovin helppoahan ei noin 20 vuotta sitten ollut päästä lukemaan psykologiaa yliopistoon ja taitaapa olla edelleen haastavaa ja kovan punnerruksen takana.
Mutta miksi psykologiksi? Hiukan innosti ihmismielen lisäksi tilastomatematiikan osuus opinnoissa, laaja tehtäväkenttä ehkä mihin sitä sitten voisi sijoittua kun valmistuu. Ihmisten kanssa tehtävä työ ja ehkäpä auttaminen, asioiden selvittely ja ratkaiseminen, ”kanssa kulkijuus” ja tiedonjano siitä miksi me olemme tällaisia kuin olemme ja miksi teemme asioita ja ajattelemme ajatuksia, joita ajattelemme.
Tuossa psykologipäivillä mietin, että edelleenhän nuo asiat innostavat, mutta myös laajempi vaikuttaminen, laajempi yhteiskunnallinen pohdinta siitä, miksi meillä on välillä niin vaikeaa, mitkä rakenteet tätä ehkä tuottavat ja mitkä ilmiöt tai minkä ilmiöiden vähyys tuottaa tuskaa arkeemme. Toisaalta ihana on muistaa, että psykologi on myös terveen kehityksen ammattilainen. Sitä kautta terveyttä vaaliva ja yhteisötason työ on tullut sitä tärkeämmäksi mitä ”vanhemmaksi ja harmaammaksi” psykologiksi sitä muuttuu.
Psykologipäivillä ehkä mieleenpainuvin tunnekokemus oli kokemus siitä kuin viettäisi psykologin päivää. Työssä ja arjessa on usein tilanteita, jossa joutuu selittämään mitä se psykologi nyt tekee, oliko se sama kuin psykiatri ja antoiko se siis psykoterapiaa. Kutsuttiinko psykologi siis paikalle kun pitää tutkia mikä lapsella on vai sekö se kertoo mitä tehdä ja pistää kuntoon tilanteen jollain mystisellä keinolla, jos nuoren elämä on myllerryksessä.
Tuona päivänä ei tarvinnut kenellekään selittää mitä psykologi tekee. Jokainen sen jo tiesi, katsoi kollegiaalisesti toistaan ja kertoi kuulumisia ja uusia tuulia ja muutoksia mitä psykologikentillä on. Innostuttiin samoista keskusteluista ja samoja asioita oltiin pohdittu tahoillamme eri puolilla suomea. Ja jos jotain niin päivä psykologina sai minut muistamaan miten vahvasti me psykologit olemme vuorovaikutuksen ammattilaisia kun olo joka hetkessä oli tervetullut ja kohtaamiset lämpimiä ja hymyllä varustettuja.
Olipa kyse mistä tapahtumasta tahansa tai työpaikalla vaan arkisesta hetkestä, olisi tärkeä jokaisen kokea ajoittain hetkiä, joita itse koin tuona päivänä. Näitä hetkiä onneksi työpaikoilla mahdollistuu ja eri kombinaatioina kollegiaalisuus, tiedonjako ja hymylevä kohtaaminen sekä vain yhteisen psykologipään jakaminen tuo vahvistusta siihen miksi opiskelin psykologiksi.
Kiitos siis kaikille ihanista kohtaamisista psykologipäivillä Helsingissä lokakuun taittuessa marraskuuksi, kiitos inspiroivista keskusteluista ja muisteluista, joissa ”vanhakin” psykologi pääsi muistelemaan oman kotiylipiston arkea ja vertailemaan sitä tämän hetken opiskelijoiden aatoksiin ja toimintaan. Muutamia vanhoja, mutta niin nuorekkaita opiskelukavereitakin kohtasin, joka lämmitti sydäntä. Edelleenkään en kadu valintaani olla psykologi, on hyvä olla psykologi.
Terveisin psykologi Hanna
Kirjoittaja on opiskeluhuollon psykologi ja psykologipalveluiden palveluesihenkilö Hanna Järvinen
Lue myös aiemmat blogit