Keskeisimmät neuropsykiatriset häiriöt

Tyypillisimmät neurokehitykselliset häiriöt


Tyypillisiä neurokehityksellisiä häiriöitä ovat ADHD, autismikirjon häiriö, oppimisvaikeudet sekä kehityksellinen kielihäiriö. Lisäksi neurokehityksillisiin häiriöihin kuuluvat myös tic-häiriöt ja Touretten oireyhtymä sekä kehityksellinen koordinaatiohäiriö ja motorisen kehityksen haasteet.

Neurokehityksillisiin häiriöihin voi liittyä kahden tai useamman häiriön tai sairauden samanaikainen esiintyminen. Esimerkiksi autismikirjon yhteydessä voi esiintyä muun muassa ADHD-piirteitä. Tähän liittyy käsite komorbiditeetti, eli monihäiriöisyys, samanaikaishäiriö.

Tyypillisimpiä neurokehityksellisiä häiriöitä ovat:

Haitari, perustietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, yleisimmät häiriöt

ADHD on toimintakykyä heikentävä neurokehityksellinen oireyhtymä, joka voidaan diagnosoida lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa; oireet alkavat aina lapsuudessa.​

ADHD:n tausta on monitekijäinen. ADHD:n ilmenemiseen vaikuttavat perimän ja ympäristötekijöiden suojaavat ja altistavat tekijät.  Alttius ADHD:lle on voimakkaasti periytyvää.​

ADHD:n esiintyvyydeksi arvioidaan lapsilla ja nuorilla 6-10 prosenttia ja aikuisilla 2–3 prosenttia. ADHD-diagnoosi on yleisempi lapsuudessa pojilla kuin tytöillä, mutta ero tasoittuu iän myötä. Tyttöjen ADHD jää herkemmin tunnistamatta, koska heidän oireensa ovat usein vähemmän näkyviä kuin poikien oireet.​

ADHD:n keskeisiä oireita ovat pitkäkestoiset ja toimintakykyä haittaavat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden vaikeudet sekä impulsiivisuus, jotka poikkeavat ikä- ja kehitystasosta:​

  • Aktiivisuuden säätelyn vaikeus: vaikeus säätää omaa aktiivisuutta tilanteeseen sopivaksi. Voi esiintyä ylivilkkautena, levottomuuden tunteena tai aliaktiivisuutena. ​
  • Tarkkaavuuden säätelyn vaikeus: vaikeus kohdentaa, ylläpitää ja siirtää tarkkaavuutta. Voi ilmetä keskittymisvaikeuksina, häiriöherkkyytenä, lyhytjänteisyytenä, yksityiskohtien huomiotta jättämisenä tai tavaroiden kadottamisena.​
  • Impulsiivisuus: voi ilmetä esimerkiksi kärsimättömyytenä ja harkitsemattomana toimintana.​

ADHD:n kolme eri esiintymismuotoa ovat:​

  • yhdistetty muoto (tarkkaamattomuus, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus)​
  • tarkkaamaton muoto (ei yliaktiivisuutta tai impulsiivisuutta)​
  • yliaktiivis-impulsiivinen muoto (ei tarkkaamattomuutta).​

Oireiden esiintymiseen ja voimakkuuteen voivat vaikuttaa esimerkiksi ympäristötekijät, kuormitustaso, motivaatio, vireystila, pitkäkestoista keskittymistä vaativa ponnistelu sekä tarjolla olevat tukitoimet.​

ADHD:n diagnosointi edellyttää eri tilanteissa ilmenevää pitkäkestoista oireilua, josta on toimintakyvyn haittaa, eikä sitä selitä muut sairaudet, häiriöt tai esimerkiksi elintapoihin tai elämäntilanteeseen liittyvät tekijät.​

Keskeisiä hoito- ja tukikeinoja ovat ADHD-oireisen henkilön ja hänen ympäristönsä tukeminen, erilaiset psykososiaaliset hoidot sekä lääkehoito.​

Hoidossa keskeistä on kiinnittää huomiota yleisesti hyvinvointiin vaikuttaviin elintapoihin (uni, ravitsemus, liikunta, päivärytmi, sähköisen median käyttö).​

Tukitoimet on aloitettava heti tuentarpeen ilmetessä. Niin tukitoimet kuin hoito suunnitellaan yksilöllisten tarpeiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tukitoimien ja hoidon tavoitteena on lievittää ADHD-oireiden aiheuttamaa haittaa sekä parantaa henkilön toimintakykyä.​

Lasten ja nuorten hoidossa on tärkeää ohjata aikuisia hyödyntämään lapsen ja nuoren toimintakykyä tukevia menetelmiä niin kotona, varhaiskasvatuksessa kuin koulussakin. Varhaiskasvatuksessa ja koulussa annettavilla tukitoimilla tuetaan lapsen ja nuoren toimintakykyä, keskittymistä, osallisuutta, sosiaalisia taitoja sekä oppimista.​

Oireiden onnistunut oikea-aikainen hoito on tärkeää, sillä oireyhtymään liittyy kohonnut riski mieliala-, käytös- ja päihdehäiriöille.

ADHD aikuisuudessa

ADHD:n oirekuva voi jatkua lapsuudesta aikuisuuteen. Aikuisuudessa ADHD voi muuttaa usein muotoaan. Tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet jatkuvat, mutta ylivilkkaus usein joko vähenee tai muuttuu sisäiseksi levottomuudeksi. On myös mahdollista, että oireet vaikeutuvat iän myötä.

Diagnoosi edellyttää oireiden aiheuttamia pitkäaikaisia haasteita usealla eri elämän osa-alueella. Toisaalta esimerkiksi läheisten tarjoama vahva tuki arjen toiminnoissa sekä henkilön oppimat selviytymiskeinot voivat peittää toimintakyvyn puutteita. Tällöin toimintakyvyn puutteet voivat ilmetä vasta kuormitustekijöiden lisääntyessä tai olosuhteiden muuttuessa, esimerkiksi nuoren muuttaessa pois lapsuudenkodistaan, siirryttäessä opiskelu- tai työelämään tai vanhemmaksi tulemisen myötä, jolloin itsenäisyysvaatimukset kasvavat. Oireet voivatkin alkaa haitata elämää vasta aikuisuudessa, minkä seurauksena tutkimuksiin hakeudutaan vasta vanhemmalla iällä.

Aikuisena ADHD voi näkyä esimerkiksi keskittymisen vaikeuksina, ajatusten harhailuna, tehtävien suunnitelmallisen suorittamisen vaikeutena sekä nopeatempoisuutena. ADHD voi vaikuttaa aikataulujen ja arjen hallintaan, työmuistiin, opinnoissa ja töissä suoriutumiseen, tunteiden säätelyyn, riskien ottoon sekä ihmissuhteisiin. Jos joutuu ponnistelemaan pärjätäkseen, seurauksena voi olla väsymystä, ahdistusta ja itsetunto-ongelmia. Vahvuuksiakin löytyy! Levottomuus voi toisaalta olla energisyyttä, tiedonhalua ja uteliaisuutta, jolloin henkilö tuntee itsensä toimeliaaksi ja aikaansaavaksi ilman kuormittumisen tunnetta. Hallinnassa oleva impulsiivisuus voi antaa rohkeutta tarttua uusiin mahdollisuuksiin tuoden elämään monia kokemuksia.

ADHD ei estä menestymistä työssä tai opinnoissa. Oikeanlaisella hoidolla ja tuella voidaan hallita ja tukea oireita sekä kehittää vahvuuksia. Työpaikalla avoimuus helpottaa tarvittavien tukitoimien järjestämistä, mikä edistää keskittymistä ja jaksamista. Hyvinvointia tukee säännöllinen arki, jossa lepo, ravinto ja liikunta ovat tasapainossa. Tukea on saatavilla opiskelija- ja työterveyshuollosta, perusterveydenhuollosta, työelämäpalveluista, järjestöiltä sekä lapsiperheille suunnatuista palveluista.

Lisää ADHD:sta, sen diagnostiikasta sekä tukimuodoista ja hoidosta voit lukea Käypähoito -suosituksesta:

Autismikirjon häiriö on keskushermoston kehityksellinen häiriö, joka ilmenee toimintakykyä haittaavina laaja-alaisina ja pysyvinä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation erityispiirteinä sekä rajoittuneina, toistavina ja joustamattomina toimintatapoina ja rutiineina sekä erityismielenkiinnon kohteina. 

Autismikirjon häiriön esiintyvyys on maailmanlaajuisesti noin 1prosentti.

Autismikirjon häiriöihin luetaan tällä hetkellä Suomessa käytössä olevan ICD-10-tautiluokituksen mukaan lapsuusiän autismi ja epätyypillinen autismi, Aspergerin oireyhtymä ja muu tai määrittelemätön lapsuusiän laaja-alainen kehityshäiriö.

Lähivuosina autismikirjon diagnoosit muuttuvat, kun siirrytään ICD-11-tautiluokitukseen. Uudessa luokituksessa käytetään termiä autismikirjon häiriö, joka sisältää aikaisemmin eritellyt diagnoosinimikkeet.

Autismikirjon piirteiden varhainen tunnistaminen ja arjen tukitoimien suunnittelu ja toteuttaminen ovat tärkeitä heti tuentarpeen ilmetessä, yksilön toimintakyvyn ja positiivisen minäkuvan vahvistamiseksi.

Kuntoutus suunnitellaan aina huolellisen moniammatillisen arvioinnin pohjalta, jossa otetaan huomioon henkilön tuen tarpeet ja voimavarat. Arvioinnissa huomioidaan muun muassa henkilön ikä, kognitiivinen kehitystaso, kommunikoinnin taso, motivaatio sekä mahdolliset samanaikaiset häiriöt. Näiden perusteella valitaan oikeat kuntoutusmuodot ja menetelmät, jotka tukevat yksilön kehitystä ja elämänhallintaa.

Lisää tietoa:

Kehityksellisellä kielihäiriöllä tarkoitetaan kielen kehityksen häiriötä, joka vaikuttaa laaja-alaisesti toimintakykyyn, osallistumiseen ja vuorovaikutukseen.

Kehityksellisessä kielihäiriössä lapsen kielellinen toimintakyky ei kehity iän ja muun kognitiivisen kehityksen mukaisesti. Ensisanat voivat ilmaantua normaalin kehitysaikataulun mukaisesti, mutta aktiivisen sanavaraston lisääntyminen ja lausetasoinen puhe viivästyvät. Äidinkielen ja vieraiden kielten kieliopin, sanojen ja käsitteiden oppiminen on hidasta. Matematiikassa haastavia ovat erityisesti sanalliset tehtävät. Tyypillisiä ovat myös sananlöytämisvaikeus, vaikeudet kielellisten ilmausten tuottamisessa ja ymmärtämisessä sekä puheen epäselvyys ja siitä johtuvat kommunikoinnin haasteet.

Kielen tuottamisen ja ymmärtämisen vaikeuksista erityisesti ymmärtämisen haasteet voivat jäädä arjessa huomaamatta. Kielellisen ymmärtämisen ja muistamisen haasteet sekä ikätasoon verrattuna puutteellinen sanavarasto ja käsitteistö vaikeuttavat kielellistä päättelykykyä. Kielellisiä haasteita voidaan arvioida psykologin tai puheterapeutin toimesta.

Lapsuudessa ja kouluiässä kielellinen ymmärtämisvaikeus voi ilmetä myös keskittymisvaikeuksina, levottomuutena, toiminnanohjauksen vaikeutena, vähäisinä kaverisuhteina, vetäytymisenä, puutteellisina vuorovaikutustaitoina, tunne-elämän haasteina sekä käytöshäiriöinä.

Puhe selkiytyy vähitellen ja päivittäisen kielen hallinta kehittyy, mutta pitkien, käsitteellisten ja monimutkaisten kuultujen ja luettujen lauseiden ymmärtäminen jää usein ikätasoon verrattuna puutteelliseksi tai vaikeaksi.

Lapsista noin seitsemällä prosentilla on kehityksellinen kielihäiriö. Kehityksellisen kielihäiriön sekä perintötekijöiden välillä on havaittu yhteys.

Vaikka kehityksellinen kielihäiriö on luotettavimmin diagnosoitavissa vasta noin neljän vuoden iästä alkaen, moniammatillisessa yhteistyössä suunniteltavat riittävät ja oikea-aikaiset tukitoimet tulisi aloittaa heti epäilyn herätessä. Kehityksellisen kielihäiriön vaikeusaste vaihtelee lievästä vaikeaan. Lieväasteisessakin häiriössä puhetta tukevat ja korvaavat kommunikointikeinot (AAC-keinot) auttavat osallistumista, oppimista ja iänmukaista toimintaa.

Kuvat, eleet, tukiviittomat ja niin sanottu pikapiirtäminen täydentävät puuttuvia sanoja ja tukevat kuulijaa henkilön mahdollisesti vaikeaselkoisen puheen ymmärtämisessä. Samalla ne auttavat henkilöä ymmärtämään ja muistamaan esimerkiksi ohjeita sekä oppimaan uusia sanoja ja käsitteitä. Kuvataulut tukevat yhteisleikkejä, keskusteluja sekä kerrontaa.

Lisätietoa:

Oppimisvaikeudet ilmenevät hitaana tai poikkeavana taitojen omaksumisena, jotka eivät johdu yleisen kognitiivisen tason heikkoudesta, aistitoimintojen puutteesta tai puutteellisesta opetuksesta.

Oppimisen erityisvaikeuksia ovat lukemisen erityisvaikeus (dysleksia), laskemiskyvyn erityisvaikeus (dyskalkulia) sekä kirjoittamisen erityisvaikeus.

Oppimisen erityisvaikeudet ovat melko yleisiä, sillä niitä esiintyy arviolta 5–10 prosentilla koululaisista. Vaikeuksia voi ilmetä eriasteisina useammalla alueella. Vanhemmalla esiintyvä oppimisvaikeus voi lisätä lapsen riskiä kohdata samoja haasteita. Oppimisvaikeudet voivat asettaa haasteita opintomenestykseen sekä vaikuttaa myös ammatinvalintaan.

Oppimista voivat vaikeuttaa myös tarkkaavuuden, hahmottamisen, puheen ja kielenkehityksen häiriöt sekä motoristen toimintojen kehitykselliset häiriöt.

Puheen ja kielenkehitystä sekä kouluvalmiuksia seurataan neuvolassa ja varhaiskasvatuksessa, sillä varhainen tunnistaminen, arviointi ja kuntoutus ovat keskeistä. Peruskouluissa, ammatillisissa oppilaitoksissa sekä lukioissa oppimisvaikeuksiin tarjottava tuki suunnitellaan yksilöllisesti oppilaan tai opiskelijan tarpeiden mukaan, ja se voi sisältää esimerkiksi erityisopetusta sekä arjessa auttavien keinojen ja oppimisen apuvälineiden löytämistä. Oppimisen vaikeuksia kartoittavat ja tukitoimenpiteitä suunnittelevat yhteistyössä oppilaan opettaja, erityisopettaja sekä opiskeluhuollon ammattilaiset. Työssäkäyvä voi saada tukea työterveyshuollon kautta. 

Oppimisvaikeuksien varhainen tunnistaminen on erittäin tärkeää, sillä ne voivat vaikuttaa oppijan itsetuntoon ja käsitykseen itsestään oppijana. Ajoissa saatu tuki voi ehkäistä vaikeuksien kasaantumista sekä säilyttää henkilön oppimismotivaation.

Varhainen tuki auttaa kehittämään matematiikan taitoja, jotka ovat yhteydessä esimerkiksi ongelmanratkaisukyvyn sekä loogisen ja kriittisen ajattelun taitojen kanssa. Sujuvan ja ymmärtävän lukutaidon oppiminen on keskeistä, sillä tuleva oppiminen rakentuu pitkälti lukutaidon varaan.

Säännöllinen ja lyhytkestoinen kotiharjoittelu on tärkeää ja tehokasta taitojen kehittymisen kannalta.

Lisätietoa:

Otsikko 2, tyypillisimmät neurokirjon häiriöt

Lisäksi neurokehityksellisiin häiriöihin kuuluvat:

Haitari 2, tyypilliset neurokirjon häiriöt

Tic-oireet ovat tavallisia lapsuudessa; niitä esiintyy jopa 20 prosentilla lapsista. Normaaliin kehitykseen kuuluvat tic-oireet ovat ohimeneviä. Varsinaisia nykimishäiriöitä esiintyy harvemmin. Touretten oireyhtymän esiintyvyys lapsilla ja nuorilla on noin 0,3–0,9 prosenttia ja aikuisilla 0,002–0,08 prosenttia.​

Tic-oireet ovat useimmiten ohimeneviä äkillisiä ja tahattomia liikkeitä, äännähdyksiä, sanoja tai lauseita, jotka voivat ilmetä yksittäin tai sarjoina.​

Yksinkertaisia motorisia tic-oireita voivat olla esimerkiksi silmien räpyttely, nenän nyrpistäminen tai olkapäiden kohauttelu, kun taas monimuotoisia motorisia oireita ovat esimerkiksi toistuvat pakonomaiset liikesarjat tai lihasten jännittäminen.​

Yksinkertaisia äänellisiä tic-oireita voivat olla esimerkiksi rykiminen tai niiskutus. Monimuotoisissa äänellisissä tic-oireissa voi esiintyä esimerkiksi sanojen huudahtelua tai fraasien toistelua.​

Nykimishäiriössä tic-oireita esiintyy vähintään kuukauden ajan toistuvasti useina päivinä, useita kertoja päivässä. Häiriö jaetaan oireiden keston mukaan joko väliaikaiseksi (alle vuoden kestävä) tai pitkäaikaiseksi (yli vuoden kestävä). Pitkäaikaisessa nykimishäiriössä ilmenee joko motorisia tai äänellisiä tic-oireita, mutta ei molempia.​

Touretten oireyhtymässä puolestaan esiintyy yli vuoden ajan useita motorisia tic-oireita sekä vähintään yksi äänellinen tic-oire.​

Touretten oireyhtymään liittyy usein myös muita neuropsykiatrisia häiriöitä, joista yleisimpiä ovat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) sekä pakko-oireinen häiriö (OCD). Pakko-oireiseen häiriöön kuuluvia pakkotoimintoja voi joskus olla vaikea erottaa monimuotoisista motorisista tic-oireista. ​

Tic-oireiden, nykimishäiriön ja Touretten oireyhtymän taustalla vaikuttavat sekä perinnölliset tekijät että ympäristötekijät. Erityisesti kuormittavat elämäntilanteet voivat lisätä tic-oireiden voimakkuutta.​

Useimmilla lapsilla tic-oireet ovat ohimeneviä, eivätkä lapset välttämättä itse huomaa oireita. Perheen tuki ja ohjaus ovat tärkeää, koska kuormituksen vähentäminen ja stressinhallinta voivat lievittää oireita.​

Pitkäaikaiset Tic-oireet ovat yleensä voimakkaimmillaan 12 vuoden iässä, mutta usein lievittyvät sen jälkeen. Vaikka oireet jatkuisivat aikuisuuteen, niiden haitta yleensä vähenee nuoruusiässä.​

Lue lisää:​

 

Kehityksellisellä koordinaatiohäiriöllä tarkoitetaan keskushermoston kehityksellistä häiriötä, joka merkittävästi rajoittaa toimintakykyä.​

Häiriön ydinoireita ovat huomattavat vaikeudet oppia uusia motorisia taitoja sekä tuottaa sujuvasti ja tarkasti koordinoituja karkea- ja/tai hienomotorisia liikkeitä, mikä johtaa motoristen taitojen jäämiseen huomattavasti ikätovereita heikoimmiksi.​

Kehityksellisen koordinaatiohäiriön esiintyvyys on noin 5-6 prosenttia. Häiriön diagnoosi perustuu lapsen tai nuoren sensomotoriikan laadullisten vaikeuksien ja motoriikan suoritustason arviointiin, toimintakyvyn arviointiin arjen toiminnoissa sekä lääketieteelliseen tutkimukseen.​

Kehityksellinen koordinaatiohäiriö on monimuotoinen häiriö, joka voi aiheuttaa erilaisia sensomotorisia vaikeuksia ja muut samanaikaishäiriöt ovat tavallisia. Yleisimpiä samaniakaishäiriöitä ovat ADHD, kehityksellinen kielihäiriö, autismikirjon häiriö sekä oppimisvaikeudet.​

Häiriön varhainen tunnistaminen ja tukitoimien aloittaminen ovat tärkeitä lapsen tai nuoren toimintakyvyn, osallisuuden ja positiivisen minäkuvan tukemiseksi. Häiriön arviointi, diagnosointi, tukitoimet ja kuntoutus toteutetaan pääasiassa perusterveydenhuollossa. Erikoissairaanhoitoon ohjataan ne lapset ja nuoret, joilla on vaikea oirekuva tai laaja-alainen oireisto samanaikaishäiriöiden vuoksi.​

Tukitoimien ja kuntoutuksen suunnittelun, toteutuksen ja seurannan tulee tapahtua monialaisena yhteistyönä.